Ilotulitusraketti pelästytti Allun

Kahden pienen apinapinserin omistaja, salolainen Marja, soitti perjantaina 13. marraskuuta 2015 klo 18 huolestuneena Karkurit.fi –neuvontanumeroon ja kertoi pienen, kuusikiloisen Allun kadonneen vieraalla seudulla. Allu pelästyi jonkun  kaupan joulunavajaistapahtumassa ammuttujen rakettien pauketta.

Allua etsittiin vesisatteessa, pimeässä, myrskyisässä kelissä. Kahdeksan ja puolen tunnin etsintäaikana omistaja sai yhden ainoan näköhavaintoilmoituksen.  Itse hän ei nähnyt koiraa koko etsintäaikana. Tässä odottamaton tapahtuma omistajan itsensä kertomana.

"Olin menossa kylään kaverini luokse Halikkoon. Mukaani autoon olin ottanut pienet koirani, 3-vuotiaan Allun ja puolta vuottanuoremman Båriksen. Kaverini pihalla avasin koirien kuljetushäkin, ja laitoin nuoremmalle koiralle talutushihnan. Samalla hetkellä kuului ilotulitusraketin ääni ja Allu lähti karkuun.  Olin unohtanut, että noin kolmen kilometrin päässä Salon puolella juhlittiin joulunavajaisia.

Allu pelkää pamauksia.  


Allu huilaa

Normaalisti Allu ei koskaan karkaa. Se tietää, että vasta kun remmi on kiinni, saa tulla autosta pois. Nyt oli niin huono tuuri kuin vain voi olla. Allu pakeni samaa soittoa omakotitalon pihalle. Oli pilkkopimeää ja koirani vähän kissaa isompi. Aloin kiljua ja parkua. Koirat ovat minun lapsiani. Nyt tiedän miltä tuntuu, kun rakastat koiraasi, joka karkaa. Olin aivan paniikissa.  Kaverini tuli metelin kuultuaan ulos. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Soitin miehelleni ja kaverini oli soitti tyttärelleen, joka tuli miehensä kanssa avuksi. Etsimme nelisin kahden kilometrin säteellä Halikon kävely- ja ajoteitä ristiin rastiin.  Koska karkuria ei saanut huudella, heiluttelin talutushihnaa, josta lähti jonkinlainen ääni.

Ensimmäinen huolenaihe oli, tuleeko sieltä rekka.
Liikenne oli vilkas ennen kuin vasta puolen yön jälkeen rauhottui. Oli täysin mahdotonta tietää, mikä sieltä tulee koiran päälle, kun koira on pieni ja musta, oli pilkkopimeää ja satoi


Allu ja Båris

kaatamalla. Karkaamisesta tekee vielä stressaavampaa, kun tietää, ettei koiralla ole mitään kiintopistettä, koska koti oli 20 päässä.  Kävelemisen jälkeen jatkoin etsintää autolla.  Ajoin 20 kilometrin tuntivauhtia. 

Puolenyön aikaan sain näköhavaintoilmoituksen.
Olin juuri hakemassa kotoa koiran täkkiä ja papanoita. Ajoin suoraa soittoa havaintopaikalle, mutta en nähnyt Allua. Kun liikenteen meteli rauhoittui, oli yhä pimeää ja satoi kaatamalla.  Olin valmistautunut nukkumaan autossa ovi auki ja toinen koira autossa, lähellä paikkaa, josta koira karkasi.

Kun pysäytin auton
jutellakseni mieheni kanssa Halikkoon jäämisestä, Allu hyppäsi autonovea vasten. On mahdoton kuvailla sitä tunnetta minkä koin, kun näin Allun,. Oli kuin olisi kerrostalo siirretty päältäni pois. Olimme löytymishetkellä noin 300 metrin päässä karkaamispaikalta. Minulla oli kyllä niin suuri tuuri kuin voi ihmisellä olla. Tässä näkee, että sitkeys palkitaan. Aikaa oli kulunut 8,5 tuntia. Jos olisin tehnyt virheen ja lähtenyt kotiin, en olisi löytänyt Allua.Olen sitä mieltä, että koiramme halusi löytää meidät ja tunnisti automme äänen. Epäilen, ettei Allu ollut pitkää lenkkiä liikkunut, koska se on niin arka, että se melkein pelkää omaa varjoansa.

Menimme sitten kaverilleni ja kuivattiin koira, joka oli ihan shokissa. Kotona Allu käveli ihan kuin sillä olisi ollut jotain vikaa takapäässä. Se ei tunnusteltaessa kuitenkaan arastanut.   Kun Allu oli syönyt se nukahti ja heräsi puoliltapäivin.  

Olen kiitollinen miehelleni ja ystävilleni. Kaikki he olivat aivan pyyteettömästi Allua etsimässä. Meillä on niin vahva tunneside keskenämme, ettei heistä yksikään ollut valmis luovuttamaan. 

Marja

Allun isännän laatima katoamisilmoitus.  Ensimmäinen, ylläpidon tekemä poistettu.