Arka koiranpentu pakoili vajassa

Etsintä kesällä 2006

Luovutusiän ohittanut koiranpentu oli ollut kateissa kaksi päivää, katoamista ei ollut ilmoitettu minnekään, eikä kukaan ollut etsinyt pentua. Kasvattaja oli sairaalassa ja pentu oli oli ollut 86-vuotiaan vanhuksen hoivissa. Muut pennut oli haettu myytäväksi Mäntsälään.

Kasvattajan veli oli mennyt katsomaan Sipoon Söderkullaan ukkiaan, jonka hoivissa oli koirasusiemä Ronja ja 23.4.06 syntynyt narttupentu. Kun kasvattajan veli alkoi leikata nurmikkoa, hän haki emäkoiran ja pennun ulos ennen leikkurin käynnistämistä. Arka pentu lähti heti kovaa leikkurin ääntä pakoon emä perässään.  Emä palasi samana päivänä takaisin ilman pentua.

Kuulin luovutusikäisen pennun katoamisesta aivan sattumoisin, kun kasvattajan äiti soitti aivan muissa merkeissä. Kun olimme lopettelemassa puhelua, hän alkoi sivulauseessa murehtia; " kun se pentukin otti ja katosi..".
- Mikä pentu? kysyin.
- Ronja-emänsä kanssa Sipoon Söderkullasssa meidän ukin luona hoidossa ollut tyttäreni koiranpentu. Se lähti keskiviikkona emonsä kanssa metsään, eikä tullut takaisin. Ronja jätti sen jonnekin.
-  On jo perjantai ja vasta nyt kerrot minulle!  Lähden Sussun kanssa pentua etsimään!

Lopetimme kuulumisten vaihtamisen ja aloin tehdä katoamislappuja ennen kuin lähdiin etsijäkoirani kanssa Sipooseen. Matka Hyvinkään itärajalta Söderkullaan kesti kauemmin kuin olin etukäteen olettanut. Ihme että en eksynyt matkalla.

Poikkesin matkan varrella K-kaupalle laittamaan katoamislapun  ilmoitustaululle. Kuvallinen olisi ollut parempi, mutta minulla ei ollut pennun kuvaa. Tiesin vain, että se oli musta pitkähköturkkinen narttupentu. Emokoira haukkui, kun pysäköin auton punaisen mökin pihalle. Talon asukas vei emon sisälle ja palasi pihalle valittamaan, että pentu oli joutunut petojen kitaan. Vanhus oli sitä mieltä, ettei pentua kannattaisi lähteä  etsimään. En ollut samaa mieltä. Sanoin hänelle, että kadonnutta täytyy  etsiä, eikä luovuttaa pelkkien luulojen perusteella.

Jos kadonneen pennun emä on käytettävissä, sitä voidaan käyttää pennun etsimiseen. Tässä tapauksessa pennun imetysaika oli jo ohi. Pidin jopa mahdollisena, että emä oli tahallaan jättänyt pennun jälkeensä, jos sillä oli oolut tapana roikkua väkisin sen nisissä.

Hukkareissu

Pyysin vanhusta etsimään jotain pennulle kuuluvaa, josa koirani saisi  pennun hajun. Vanhuksen mukaan ei sellaista ollut. Hän jaksoi taas väittää, että pedot ovt syöneet pennun. Sussu oli oppinut etsimään kadonnutta, kun sille annettiin etsittävän haju. Nyt sen piti nuuskia vain leikkimökkiä, jossa koko pentue oli syntynyt, koska muuta hajua ei papparaisen mukaan ollut. Sussu tyytyi siihen ja hetken nuuskttuaan se lähti kuono maata viistäen pihalta metsäpolulle. 

Menomatkalla ei näkynyt taloja, koska kuljimme  metsäpolulla. Reilun kahden kilometrin päässä puiden lomasta pilkahti yksinäinen talo. Sidoin Sussun puuhun metsänlaitaan ja menin kolkuttelemaan ovelle.  Kohta ovelle ilmestyi nainen ja mies, joiden mukaan pihalla oli käynyt viikonloppuna musta emäkoira ja pikkuinen pentu. Emä oli haukkunut siihen tyyliin, että älkäähän tulko lähelle.

Koirat olivat poistuneet, eikä niitä ollut sen koommin näkynyt. Sussu oli siis seurannut oikeaa hajua. Valitettavasti hajujälki  oli  edelliseltä karkureissulta, jolta pentu oli vielä palannut emän kanssa takaisin. Nyt se ei ollut uskaltanut enää palata mökille, sillä ruohonleikkurin ääni voi olla luovutusikäsestä pennusta hyvin pelottava. 

Vaikka oli valoisaa, jouduin lopettamaan muiden kiireitten takia etsinnän siltä päivältä siihen. Kaiken lisäksi olimme vielä väärillä jäljilläkin. Palasimme tietä myöten vanhuksen mökille ja pudotin samalla katoamisilmoituksia tienvarren postilaatikoihin. Porvoon ja Helsingin välinen moottoritie oli pelottavan lähellä paluureittiä. 

Uusi yritys

Kasvattaja toivoi, ettei etsintää lopetettaisi ennen kuin pennun kohtalo selviäisi. Olin samaa mieltä, joten lähdimme Sussun kanssa seuraavana päivänä uudelleen Söderkullaan.

Tälläkin kertaa vanhus vakuutti, että pentu on joutunut petojen saaliiksi. "Ei sitä kannata etsiä". Kun en antanut periksi, hän haki sisältä pienoisen korin, jossa oli villainen shaali ja kertoi pennun nukkuneen korissa. Olisipa hakenut korin jo edellispäivänä. Työnsin shaalin Sussun nenän eteen. Pitkään nahkahihnaan kiinnitetty koirani tiesi ilman mitään erillistä käskyä, että tarkoitus oli lähteä jatkamaan eilispäivän etsintää. Se alkoi nuuhkia pihamaata ja lähti rauhallisena täysin vastakkaiseen suuntaan kuin  minnne olimme edellispäiväänä menneet. Koska luotin koirani hajumuistiin, jätin shaalin koreineen papparaisen pihalle. 

Kuljimme leveähköä metsäpolkua,  joka erkani ehkä kilometrin päässä kahdeksi eri poluksi. Pysähdyimme risteyksessä. Kun Sussu oli huilannut hetken juotuaan kiposta vettä, kehoitin sitä olemaan tarkkana, ettei lähdettäisi kulkemaan väärää polkua.  Hajumolekyylillä on tapana leijailla risteyskohdissa ja jäljittävä koira saattaa kulkea muutamia metrejä väärään suuntaan ennen kuin se huomaa, ettei haju jatkukaan. 

Sussu valitsi oikeanpuoleisen polun. Ehkä puolen kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme uudisrakennusalueelle. Sidoin Sussun puuhun metsänlaitaan, koska polku johti omakotitalon pihalle. En halunnut ottaa riskiä, että pihalta hyökkäisi koira koirani kimppuun. Kun menin talon luo, sen ovi oli selkosen selällään. Yhtään ihmistä  ei näkynyt, eikä yhtään koiraakaan.

"Villieläin" vajassa

En hakenut Sussua heti metsänreunasta, vaan päätin vähän kysellä ihmisiltä havaintoja. Joku mummeli leikkasi seuraavan talon pihalla nurmikkoa. Hän ei ollut nähnyt mustaa koiranpentua. Jatkoin hiekkatietä eteenpäin.

Kohta vastaan käveli nuori mies. Hänkään ei ollut nähnyt vapaana liikkuvaa koiranpentua. Vaikka kylä vaikutti pieneltä, oli siellä melkoinen patikkaliikenne. Seuraavaksi vastaani tuli pariskunta.Kysyin heiltäkin, olivatko nähneet mustaa koiranpentua. He kertoivat, etteivät olleet koiranpentua nähneet, mutta heidän ulkovajassaan oli majaillut musta villieläin jo muutamia päiviä. Olivat antaneet sen olla rauhassa.

Arvasin heti, että kadonnut pentuhan siellä vajassa oleili. Kysyin onko alueella koiria. Koska vastaus oli ei. pyysin heitä ystävällisesti odottamaan ja kipaisin hakemaan Sussun metsänlaidasta mukaani. Annoin sen johdattaa meidän kulman takana olevan talon pihalle, pysähtyi noin 20 metrin päähän vajasta ja alkoi nuuskia vajaa kohti. Talon omistajat olivat tulleet vanavedessämme. Kiinnitin Sussun puuhun ja menin vajalle. Sen ovi oli teljetty auki. Pyysin talon isäntää sulkemaan oven ja rouvaa hakemaan vettä. Kun rouva toi vesiastian, ilmestyi vajan nurkasta tuolin alta musta koiranpentu, joka joi ahnaasti vettä. Juotuaan se meni sukkelasti takaisin piiloonsa. Kysyin oliko "villieläintä" syötetty. Ei ollut. Rouva lähti hakemaan sisältä lihaa ja kastikettä. Pentu söi nälkäisenä kaikki lihanpalat ja jokaisen kastikepisaran ja pakeni taas nurkkaan.

Otin pennun syliini. Se pyristeli, mutta ote piti. Isäntäväki tarjoutui heittämään meidät autollaan autoni luo. Normaalisti ei etsijäkoira saa olla heti etsinnän päätyttyä etsityn kanssa lähikontaktissa. Nyt oli pakko unohtaa se sääntö, koska pennulla ei ollut kaulapantaa, ja sen kantaminen olisi kuumalla ilmalla ollut työlästä. Olimme tulleet metsän läpi.  Autolla matka oli paljon pitempi. 

Vanha pappa oli iloinen karkurin löytymisestä .Papan ilo oli  lyhytaikainen koska  kasvattaja oli pyytänyt, että ottaisin pennun tilapäisesti luokseni, jos koirani sen löytäisi. Vanhuksen luota pentu olisi todennäköisesti lähtenyt taas karkuun.  Pentu jäi minulle hoitoon. Myöhemmin lunastin sen itselleni, koska siihen oli helppo kiintyä. Kun ollaan lenkillä, Lulu haluaisi tutustua jokaiseen näkemään koiraan, Niin kauan kuin Lulu elää. se muistuttaa minua Sussusta, joka on jo koirien taivaassa. Se riemastuu aina, kun tokaisen sille "Löysikö Sussu Lulun?"

Maija Ankkuri

Lulu seurasi jo pikkupentuna reittiä, jota sen koirakavereita oli talutettu. 
Kun Lulu varttui, siitä kehkeytyi tarkkanenäinen etsijä.

Bondy-collien katoaminen ja etsintä Helsingissä