Dobermanni katosi jäljettömiin

Vasta hankittua koiraa sen paremmin kuin hoitokoiraakaan ei voi pitää irrallaan edes uuden kodin aidatulla pihalla. Mieleen muistuu erityisesti vuoden 2005 joulunaika, kun etsimme koirani kanssa yhtä hoitokoirapentua, yhtä kodinvaihtajaa ja uuteen kotiin muuttanutta laumanvartijakoiranpentua.

Kun koirastaan luopunut perheenäiti jätti muutaman vuoden ikäisen dobermanniuroksensa Läyliäisiin ja lähti ajamaan kohti Oulua, koiran ostanut rouva jätti uroksen aidatulle pihalle ja meni hakemaan sisältä tupakkaa.

Agilityä harrastanut uros hyppäsi kaksimetrisen aidan yli ja katosi. Sitä oli etsitty jo parisen tuntia, kun sain puhelinsoiton koiran uudelta isännältä. Hän pyysi minua ja koiraani auttamaan karkurin etsinnöissä ja kertoi saaneensa koirasta tuoreen havainnon Lopen kirkonkylältä. Olin käynyt edellispäivänä etsimässä vanhaa mäyräkoiraa Laitilassa, mutta jo sen verran reissusta toipunut, että sovin tapaamisen Lopelle havaintopaikan tuntumaan.

Asuin Hyvinkään, Hausjärven ja Mäntsälän rajalla, josta kesti ehkä tunnin verran ennen kuin olimme etsijäkoirani Sussun kanssa Lopen keskustassa. Kadonneen koiran isäntä odotteli meitä linja-autopysäkillä. Hän vaikutti helpottuneelta nähtyään koirani ja minut ja näytti lumeen painuneita tassunjälkiä. En muista, oliko isännällä panta vai jotain muuta karkurille kuuluvaa mistä Sussu sai hajun. Muistan vain, että näytettyäni tassunjälkiä Sussulle ne eivät kiinnostaneet sitä. Kun sanoin, että jäljet ovat jonkun muun koiran jättämät, mies myönsi, ettei kyseessä ollutkaan näköhavainto vaan pelkkä arvaus.

Hän kertoi etsineensä karkuria joka puolelta. Valaistua tietä autosta käsin tarkkailtuaan hän oli huomannut lumeen painuneet koirantassunjäljet bussipysäkillä ja oli päätellyt, että ne olivat hänen etsimänsä koiran. Koska etsijäkoirani mukaan jäljet oli jättänyt joku muu kuin kateissa ollut dobermanni, päätimme lähteä karkaamispaikalle Läyliäisiin.

Perillä karkurin emäntä kertoi, että koira oli heti karattuaan törmännyt autoon, mutta jatkanut saman tien karkumatkaa. Koiranomistajat lähtivät kanssani etsimään uutta koiraansa. Etsijäkoirani ylitti tien katoamispihan kohdalta ja meni maavainulla läheiselle omakotialueelle. Jonkin matkaa kuljettuamme näimme miehen, joka kertoi karkurin juosseen joitakin tunteja aiemmin hänen talonsa ohi.  Koira ei ollut vaikuttanut loukkaantuneelta. Kuljimme vasta aurattua tietä, joten emme nähneet tassunjälkiä. Dobermanni oli ehkä autoon törmäämisestä johtuneen shokin takia juossut pitkälle. Odotettavissa oli, että rauhoituttuaan se palaisi katoamisseudulle, kun se tajuaisi, että tuttu vanha koti oli liian kaukana. Ainakaan muutamaan päivään se ei lähtisi vaeltamaan pitkälle.  

Etsimme koiraa ainakin kolme tuntia löytämättä aluetta, jolla karkuri olisi asettunut. Kun lopetimme etsinnän, karkurin emäntä keitti kahvit ja esitteli minulle perheen iäkkään dobermanninartun, jonka kaveriksi uusi uros oli hankittu. Sussu odotteli autossa.

Palasi lähtöalueelle

Aamulla menimme Sussun kanssa uudelleen Läyliäisiin. Jatkoimme etsintää paikasta, johon olimme edellisiltana jääneet. Etenimme pohjoisen suuntaan monia kilometrejä näkemättä vilahdustakaan karkurista. Kerran oli lumessa isoja tassunjälkiä, jotka johtivat peltotielle. Sieltä tuli vastaan toinen tie, jossa koiran jälki kulki takaisin tulosuuntaamme.

Seuraavana aamuna karkurin emäntä soitti ja kertoi, että Läyliäisistä oli saatu illalla näköhavainto arviolta kolme kilometriä karkaamispaikalta. Kävimme Sussun kanssa tarkistamaan havaintopaikan. Sussu varmisti, että karkuri oli ollut maalaistalon postilaatikon lähellä. Neuvoin omistajia grillaamaan havaintopaikalla ja jättämään maahan ruokaa. Jos koira palaisi syömään, paikalle kannattaisi laittaa koiraloukku.

Minut ja koirani oli kutsuttu etsimään hoitopaikasta karannutta koiranpentua.  Ajattelin pärjääväni molempien tapausten kanssa, koska pennun karkaamispaikka oli vain muutaman kilometrin päässä.

Dobberin omistajat halusivat jatkaa koiransa etsimistä lähikunnasta tarjottujen kolmen saksanpaimenkoiran kanssa. Yritin vääntää rautalangasta, ettei siinä tilanteessa tarvittu etsijäkoiraa, eikä varsinkaan koiria, joilla ei ole koskaan etsitty karkurikoiraa.   

Seuraavana päivänä kuulin dobberin emännältä, että karkuria oli lähtöni jälkeen etsitty kolmella irrallaan juosseella sakemannilla. Kolmen koiran yhtäaikainen käyttäminen hankaloitti tilanteen. Enää ei karkurista saatu havaintoja.

Tutut tytöt tulivat hätiin

Pari viikkoa myöhemmin Läyliäisissä kadonneen dobermannin Oulun kodista saapui kaksi tyttöä uusien etsintäavuksi. Tytöillä oli mukana tutun tuoksuisia vaatteita. He auttoivat omistajia grillaamisessa, tekivät maalaistalon havaintopaikalta kävellen hajujälkiä koiran uuteen kotiin, jakoivat ilmoituksia ja etsivät koiraa. Koirasta ei saatu enää havaintoja. Tytöt joutuivat palaamaan tyhjin toimin Ouluun.

Kun Iltalehdessä kerrottiin Läyliäisten kadonneesta dobermannista, koiran omistajat saivat soiton Hyvinkään Palopurosta, jossa iso musta koira oli käynyt syömässä maahan tippuneita pähkinöitä omakotitalon pihalla. Kun kävin Sussun kanssa dobermannin omistajien pyynnöstä tarkistamassa havainnon, osoittautui, havainnontekijät muistivat, että pähkinänsyöjällä oli ollut pitkä häntä. Etsityllä dobermannilla oli typistetty häntä. Sussu olisi lähtenyt halukkaasti jäljittämään pihan tassunjälkiä. Olimme nimittäin loppusyksyllä Sussun kanssa etsineet Palopurossa karannutta Nestoria ja ilmeisesti Sussu tunnisti pähkinöitä syömässä käyneen koiran Nestoriksi, joka oli palannut takaisin kotikonnuilleen. Lupasin jatkaa dobberin etsintää, jos lehtijuttu poikisi lisää havaintosoittoja. Muita soittoja ei kuitenkaan tullut, mutta syy selvisi vasta keväällä.

Läyliäisten dobermannin tapaus päättyi surullisesti. Vuoden 2006 toukokuussa sain Läyliäisistä surullisen soiton. Dobermanniuroksen kaulapanta oli löytynyt lumen sulettua maastosta Karkkilantien tuntumasta. Paikka on karkurin uuden kodin ja maalaistalon havaintopaikan puolivälissä. Uroksen katoaminen oli koiran alkuperäisille ja uusille omistajille kova paikka.  Maalaistalon postilaatikon vieressä tehty havainto oli ainoa varma, koska Sussu oli sen vahvistanut. Oliko koira satuttanut itsensä ja jäänyt jonkun pedon hampaisiin? Siihen ei saatu koskaan varmistusta.

Harva uudessa kodissa elämänsä aloittavan koiran hankkinut tulee ajatelleeksi, että kodinvaihtajakoira kaipaa entisiä omistajiaan. Ellei se kaipaisi, ei se karkaisi heti tilaisuuden tullen. Kaipuu loppuu vasta sitten, kun koira täysin on leimautunut uusiin ihmisiin.

Maija Ankkuri