Janoinen mäyräkoira oli pudonnut järveen
13-vuotias mäyräkoirauros oli ollut huonovointinen autossa, kun perhe oli matkannut Vantaalta Lammilla olevalle kesämökille. Perille saavuttua uros jäi mökin pihalle, kun emäntä, isäntä ja mäyräkoiranpentu menivät sisälle. Kun vanhaa urosta oli menty hakemaan sisälle, ei sitä näkynyt missään.
Mäyräkoira oli kadonnut kuumana heinäkuisena keskiviikkona vuonna 2009. Perjantana Karkurit.fi -neuvontaan soitti nuoren kuuloinen neitonen, joka sanoi laittaneensa sivustolle ilmoituksen perheen kadonneesta mäyräkoirasta. Kun neitonen oli kysynyt etsijäkoiraa, häntä oli neuvottu vetämään eri suunnista tonnikalalla hajujälkiä. Neitonen kuulosti niin hätääntyneeltä, että lupauduin Sussu-koirani kanssa etsimään mäyräkoiraa.
Seuraavana-iltapäivänä olimme Sussun kanssa kadonneen koiran omistajien mökin pihalla. Koiralleni esiteltiin perheen mäyräkoiranpentu. Pentu ja sen isäntä lähtivät mökkiin odottamaan etsinnän tulosta.
Sussu nuuski koirien yhteistä petiä. Se ei yrittänyt etsiä kohtaa, jossa mäyräkoira oli ollut ennen katoamistaan vaan lähti etsintäkehotuksen jälkeen maavainulla järvenrantaa kohti. Se käveli kymmenisen metriä, pysähtyi, nosti päänsä ja nuuski kuuluvasti järvelle päin. Rantaan oli vain vajaa 10 metriä. Vein Sussun takaisin lähtökohtaan, työnsin koirien makuualustan sen kuonon eteen ja pyysin etsimään. Se ei halunnut enää nuuskia petiä, mutta lähti taas järveä kohti ja pysähtyi samaan kohtaan kuin edelliselläkin kerralla
Perheenjäsen löytyi
Kun kehotin Sussua menemään lähemmäksi, se jatkoi rantaan asti ja nuuski järvelle. Olimme eräänlaisella jyrkänteellä, josta oli järven pintaan vajaa metri. Mukana seurannut neitonen sanoi ääneen sen, mitä ajattelin, että mäyräkoira oli hukkunut. Se ressukka oli todennäköisesti mennyt juomaan jyrkkään kohtaan, ja oli pudonnut järveen, eikä ollut pystynyt nousemaan rantaan. Paikka oli kaiken lisäksi se, josta sen isäntä oli sanonut laskettelevansa talvisin lumikelkalla. Hän oli neuvonut, ettei sieltä kannata etsiä, koska mäyräkoira ei koskaan käynyt siinä paikassa.
Perheen tytär ei ollut sittenkään vakuuttunut, että mäyräkoira oli hukkunut. Hän pyysi, että etsisimme muualtakin. Kuljetin koiraani muutamia minuutteja pihalla. Koska Sussua ei mikään tytön esittelemä paikka kiinnostanut, tyttö ymmärsi lopulta, ettei mäyräkoiraa löytyisi.
Menimme kertomaan surullisen tiedon sisällä olijoille. Perheen emäntä keitti kahvit ennen kuin lähdin ajelemaan kuumassa heinäkuun helteessä kotiin. Matkalta soitin Marja Huovilalle, jonka kanssa olin puhunut ennen Lammille lähtöä. Kun kerroin mäyräkoiran hukkuneen, Marja arveli, ettei se välttämättä ole hukkunut. "Niin pieni koira voi olla, vaikka kivenkolossa”, Marja epäili. Vastasin, ettei se ikävä kyllä ole kivenkolossa, vaan se on hukkunut.
Tiistai oli jo kääntymässä iltapäivän puolelle, kun vanhan mäyräkoiran emäntä soitti Vantaalta ja sanoi koiran kulkeutuneen mökin rantaan. Hän kertoi miehensä ja poikansa lähteneen mökille hautaamaan koiran perheen edellisen mäyräkoiran viereen. Perhe oli lähtenyt mökiltä sunnuntaina pois. Avulias naapuri oli luvannut käydä päivittäin katsomassa ajautuisiko koiran ruumis rantaan. Esitin pahoitteluni ja kysyin, poistanko katoamisilmoituksen sivuilta. Rouva sanoi, että ilmoituksen voi siirtää kotiutuneisiin, koska koira oli löytynyt. Ainakin tiedettiin, missä sen viimeinen leposija oli, mutta suru ja kaipaus jäivät jäljelle.
Maija Ankkuri
