Omistajan sitkeys pelasti koiranpennun

Kirkkonummella katosi seitsemän kuukauden ikäinen kultainennoutajanarttu tiistaina, helmikuun toisena päivänä. Todennäköisesti pentu lähti metsästä tulleen hajun perään. Omistaja kertoo itse meille pennun etsimisestä.

Olin etsinyt pentua katoamisesta saakka. Torstaina sain lisävoimia lähteä taas etsimään ja soittelemaan ihmisten ovikelloja sinne missä Candy oli nähty edellisaamuna yhdeksältä. Alueella on vain muutama talo ja paljon metsää ja peltoja....... Mistään en löytänyt minkäänlaisia jälkiä, vaikka katoamisen jälkeen ei ollut tullut lisää lunta. Kävin läpi kaikki ulkorakennukset ja katselin kaikkialta, koska olin jo niin epätoivoinen.

Kun olin yhden vanhan ladon kohdalla, muuan iäkkäämpi mieshenkilö tuli hiihtäen paikalle. Pyysin, anteeksi, kun olin luvatta penkomassa paikkoja, ja selitin mistä oli kysymys. Mies sanoi nähneensä koirani edellisaamuna noin yhdeksän maissa pihallaan, mutta sen jälkeen hänellä ei ollut siitä mitään havaintoja. Hän kertoi pystyvänsä tasan tarkkaan näyttämään mihin suuntaan koira lähti, koska tiesi joka ikisen jäljen pihallaan, ja syvässä lumessa ryteikössä oli uudet jäljet. Mies oli nähnyt koiran lähteneen sinne päin.

Hän tuli näyttämään minulle paikan, ja vaivuin jälleen epätoivoon, sillä lumi oli niin syvää, että se nousi polvieni yli, ja oksia ja risuja oli valtavasti. Kaiken lisäksi tiesin, että metsää oli monta hehtaaria edessä kaikkine puroineen ja ojineen. Paikka oli vain noin 400 metrin päässä kodistamme. Tunnen kyseiset metsät melkein kuin omat taskuni ja mietin kuumeisesti mille tielle pentu on voinut suunnata.

Tulin siihen tulokseen, että kaikki polut ja metsätiet johtavat samalle vähän isommalle tielle, joten sanoin lähteväni ajamaan hiljaa sitä tietä autolla, jos vaikka näkisin jäljet, missä se olisi tullut ulos metsästä, jos se on päässyt niin pitkälle….. Lupasin mennä hetken päästä takaisin ja lähteväni kävelemään niitä jälkiä pitkin, mikäli en näkisi mitään toisessa päässä..

Mies sanoi menevänsä hiihtämään koiran tassunjälkiä pitkin, jos hän vaikka näkisi mihin jäljet johtavat. Kiitin häntä jo siinä vaiheessa, kun hän oli niin ystävällinen ja auttavainen. En ehtinyt ajaa kuin ehkä viisi minuuttia kun puhelin soi. Miehen vaimo soitti, että koira oli löydetty…. Kysyin nopeasti, onko se vielä hengissä ja hän vastasi kyllä. Hän sanoi, ettei hänen miehensä ollut uskaltanut mennä hirveän lähelle, ettei koira pelästyisi ja lähtisi karkuun.

Sydämeni löi varmaan tuhatta ja sataa kun ajoin sinne takaisin. En ymmärtänyt, että näkisin koirani kohta….olin ihan sekaisin…… Mies tuli ja näytti minulle paikan, joka oli noin sata metriä heidän pihastaan. Siellä se oli puolentoista metrin syvässä ojassa. Kun tulin paikalle Candy katsoi minua silmiin ja näin, että se oli jo luopunut toivosta. Tämä oli torstaina 4.2.10 klo. 13.30. Se oli varmaan pudonnut sinne edellisenä päivänä joskus aamulla 9 ja 9.30 välillä. Huomasin välittömästi, että se ei pystynyt liikkumaan, joten lähdin kaivamaan sitä sieltä ojasta, en ymmärrä mistä sain kaikki voimat…. Kun seisoin ojan pohjalla, jossa oli vettä, en nähnyt mitään, eli niin syvä se oja oli, olen 165 cm pitkä, en siis mitenkään pitkä, mutta kuitenkin normaalin pituinen.

Sain koiran syliini ja huomasin, että se oli jossain vaiheessa ollut niin syvällä, että se oli maannut vedessä, koska se oli ihan mutainen ja turkki oli jäätynyt, takapuoli ja takatassut olivat kaikista pahimmat. Kahlasin lumen läpi sataa metriä autoon koira sylissä ja koira vain tärisi ja oli muuten ihan liikkumaton. Laitoin sen auton etupenkille ja sanoin tälle ihanalle pariskunnalle, että tulen maksamaan heille löytöpalkkion kunhan ensin saan koirani sairaalaan. Mies katsoi minua ja sanoi, että hän ei aio ottaa mitään rahaa vastaan, mutta hän haluaa mielellään tietää säilyykö koira hengissä. Lupasin, että käyn heidän luonaan kertomassa selviääkö koira vai ei heti, kun tiedän jotain itse.

Kävin nopeasti kotoa hakemassa kaksi taljaa, jotka laitoin koirani ympärille. Sen jälkeen lähdin jopa ilman lompakkoa lähimpään eläinsairaalaan. Ilmoitin tulostamme puhelimitse etukäteen ja siellä oli heti henkilökunta vastassa, aivan upeata palvelua, siellä oli kaikki laitettu kuntoon Candyn lämmittämistä varten sekä kaikkiin tutkimuksiin tarvittavat esineet. Candy rupesi kuitenkin yllättävän nopeasti nostamaan päätään ja virkoamaan. Sain monta pusua ja se rupesi nuolemaan käsiäni, toive sen silmissä oli ihan erilainen kun silloin kun kohtasin sen siellä ojassa. Candy laitettiin tiputukseen ja kaiken maailman kokeita otettiin. Lääkärikin huomasi kuitenkin aika pian, että se alkoi olla kiinnostunut ympäristöstään ja kaikesta siitä mitä sille tehtiin. Tietyt arvot olivat toki vähän huonot, mutta mitään hengenhätää ei ollut.

En vielä silloin ymmärtänyt, että olin hereillä ja että se oli totta, että olin saanut koirani takaisin. Kyyneleet vain valuivat onnesta. Labrakokeet näyttivät myös sen, että pentu oli todellakin yrittänyt sinnikkäästi päästä pois ojasta, koska lihasarvot olivat erittäin huonot. Muutaman tunnin tiputuksen jälkeen sain kuitenkin tuoda kullanmurumme takaisin kotiin ja sen jälkeen ollaankin kohdeltu sitä kuin prinsessaa.

Pikku hiljaa pitää varmaan taas näyttää sille miltä normaalin rakastetun koiran arki näyttää. Se on varmaa, että sillä ei enää olisi ollut monta tuntia jäljellä ennen kuin se olisi menettänyt tajuntansa ja pikku hiljaa jäätynyt kuoliaaksi. Onneksi on ihania ja auttavaisia ihmisiä hädän hetkellä, ja olen samaa mieltä, että ei saa luopua liian herkästi. ´´

Candyn emäntä