Pörrö-kissa oli useita vuosia karkuteillä

Leikattu narttukissamme Pörrö  lähti alle kolmevuotiaana omille teilleen vuoden 2008 kesäkuussa. Meillä oli kaksi vanhempaakin kissaa, Pörrön emä ja veli, jotka ovat meillä edelleen. Pörrön kadotessa asuimme lähellä pienen kaupungin keskustaa.

Ilmoittelin katoamisesta naapureillemme, ystävillemme, löytöeläinkoteihin ja sähköpostitse sadoille ihmisille. Laitoin myös

ilmoituksia nettiin, kauppoihin, paikallislehteen, radioon ja ties minne. Yritimme keksiä kaikki mahdolliset keinot.

Kuljin etsiskelemässä kisuamme ympäri kaupunkia, joskus yksin, joskus oli ystäviä auttamassa, usein oli myös mukanani perheemme poikakisu Mauku, jota Pörrö rakasti suuresti. Maukulla on kova ja kuuluva ääni ja se juttelee paljon. Ajattelin, että kun Pörrö kuulee tutun kissan äänen, uskaltautuu tulla piilostaan. Mutta niin ei vain käynyt.

Saimme lehdessä olleen ilmoituksen jälkeen puhelun, että aivan kaupungin keskustassa oli auton alle jäänyt kissa. Ilmoittaja oliehtinyt kissan jo haudatakin. Hän oli varma, että kissa oli meidän.Voi sitä hirvittävää surua!  Vaikka se ilta ja yö menivät suorastaan ulvoessa, en silti ollut täysin vakuuttunut, että auton alle jäänyt kissa olisi Pörrö. En olisi saanut rauhaa, ellen olisi saanut tarkistettua, oliko kuollut kissa meidän. Kaikella kunnioituksella kävimme mieheni kanssa avaamassa kisun haudan. Kissa ei ollut meidän, mutta oudon sillmissä se oli näyttänyt samalta.

Ystävällisiä kanssaihmisiä

Saimme ilmoitusten perusteella myös useita muita yhteydenottoja. Olin jopa yllättynyt siitä, miten paljon ihmiset välittävät ja ilmoittavat havainnoistaan. Jokainen ilmoitus tarkistettiin, mutta Pörrö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Olin myös itse yhteydessä ihmisiin ympäri Suomen, jos vähänkin näköhavainto tai talteen otettu kissa muistutti omaamme, vaikka välimatka olisi ollut satoja kilometrejä.

Syksyllä eräs ystävistäni kehotti ottamaan yhteyttä eläinkommunikoijaan. Tein sen heti. Samana iltana kommunikoija soitti minulle takaisin kertoen: "Onpa teillä hauska kissa, iloinen ja huumorintajuinen (totta). Kissanne on otettu auton kyytiin ja lähdetty viemään kohti naapurikaupunkia. Kissa on kuitenkin matkan varrella päässyt karkuun ja on tulossa kotiin päin. Matkaa on kuitenkin sen verran, että saattaa aikaa vierähtää. Kissa voi hyvin eikä sitä pelota, metsässä on myös paljon myyriä."

En tiennyt miten asiaan olisin suhtautunut, sillä tuntui uskomattomalta, että joku olisi saanut otettua Pörrön kiinni, sillä se on äärimmäisen arka, ei luota kehenkään muuhun kuin minuun, ei edes mieheeni, vaikka on syntymästään saakka ollut meillä. Kävimme huutelemassa kissaa sillä suunnalla, jolla eläinkommunikoija kertoi kissan mahdollisesti seikkailevan, vaikka se tuntuikin aivan mahdottomalta. Päässä kun takoi "mitä jos se sieltä sitten löytyisikin". Eipä Pörröstä näkynyt vilaustakaan.

Karkuri aina ajatuksissa

Lokakuussa 2008 muutimme uuteen kotiin, noin kahden kilometrin päähän vanhasta asunnostamme. Jätimme vanhaan asuntoomme ilmoituksen kissastamme ja ilmoitimme asiasta myös vanhaan taloyhtiöömme uutta asukasta varten, jos sattuisikin, että Pörrö ilmestyisi jokin päivä ovien taakse. Naapureita myös pyysimme ottamaan yhteyttä jos kissa pihapiiriin ilmestyy. Mitään ei kuulunut.

Kului aikaa, kuukausia toisensa perään. Päivääkään ei mennyt, etten Pörröä olisi miettinyt tai ettei se jostain asiasta olisi edes hetkellisesti mieleeni tullut. Useasti kuulin, että turhaan enää yritän. Vaistoni vain oli toista mieltä, Pörröhän on elossa ja vielä jonain päivänä...Päivittäin kulkiessamme entisen asuinpaikkamme lähistöllä, katselin tarkasti ympärilleni, josko kisumme jostain tupsahtaisi näkyviin. Eipä kisua koskaan missään näkynyt, mutta toivoni pysyi yllä, vuosien ajan.

Kun olimme mieheni mummon luona kylässä kevättalvella 2011 mummo kertoi, että hänen luonaan on majaillut jo jonkin aikaa kaunis kissa, joka on ihan mahdottoman kova saalistaja. Minäpä heti tuntomerkkejä kyselemään. Mieheni katsoi päälleni ilmeellä "et kai sä nyt ihan oikeesti kuvittele, että se Pörrö justiin sattuis olemaan, hohhoijaa!" Kuvittelinhan minä, eihän se olisi mitenkään mahdotonta, mummo asuukin todella lähellä edellistä asuinpaikkaamme. En muista mitä mummo kyselyihini vastasi, mutta jotain sellaista se oli, jota en Pörröön yhdistänyt. Harmittelin kuitenkin, ettei kissa koskaan ollut paikalla, kun kävimme kyläilemässä. Mummo kertoi, että kissa on niin arka, ettei kotiin tulisikaan jos on vieraita.

Pörrö näyttäytyy

Eräänä päivänä lokakuussa 2011, ajelin tuttua reittiä miestäni hakemaan hänen työpaikaltaan. Tien vieressä olevalla niityllä istui kissa. En nähnyt kuin vähän päätä, vilkaisu taustapeiliin, ketään ei takana, siispä jarrut pohjaan. Sydämessä jyskytti ja päässä takoi. Vaikka en nähnytkään kissasta kuin pienen osan, oli se väritykseltään kovin tuttu. Ajoin autoni tien sivuun ja lähdin niitylle.

Rauhallisesti jutellen lähestyin kissaa, joka yllätyksekseni alkoi kävellä minua vastaan. Kissan tullessa lähemmäs, alkoi aivan hillitön tärinä ja vapina, en tiennyt mitä olisin tehnyt. Ajattelin ääneen: "Ei voi olla totta! Vai voiko?" Kyykistyin, ettei kissa vain pelästyisi ja lähtisi pois. Kissa sipsutti luokseni ja alkoi puskemaan käsiäni ja jalkojani. Tuijotin ihmeissäni, sydän takoi edelleen hurjaa vauhtia. Sain silittää kissaa, mutta se ei antanut ottaa syliin parempaa tarkastelua varten.

Katselin jonkin aikaa kissan touhuja, siinä se iloisena juoksi pitkin niittyä ja kiipeili puihin palaten kuitenkin aina luokseni. Soitin miehelleni, että saatan vahän myöhästyä, sillä olen luultavasti juuri Pörrön seurassa. Ei tainnut mieheni uskoa, mutta enpä uskonut minäkään, vaikka olin itse paikalla.

Mummo pelästyy

Mieheni mummo asuu samaisen niityn reunalla..Lähdin kysymään häneltä, tunteeko hän kissan omistajaa. Kissa seurasi perässä vähän matkan päässä. Mummo sattui juuri tulemaan ulkosalle. Ja kylläpä vaan, kissa oli hänelle hyvinkin tuttu ja sen omistajakin. Sehän on hänen kissansa, jota emme koskaan olleet vielä päässeet näkemään.

Mummo oli tietoinen siitä, että meiltä oli kadonnut kissa, mutta ei ollut käynyt mummolla mielessä, että juuri meidän kissamme oli vuoden 2011 alussa hänen luokseen päätynyt.

Mummo ei ollut koskaan nähnyt Pörröä luonamme, koska me vierailemme mummolla, eikä päinvastoin. Siinä kissasta puhuessamme ja miettiessämme, että voiko se olla meidän karkuri, kissa ehti lähteä omille teilleen.

Mummo alkoi olla vähän kauhuissaan. Pelko siitä, että hän menettäisi kissansa, johon oli kovasti kiintynyt, paistoi hänen silmistään. Vaikka sisimmässäni tiesin jo, että kissa on Pörrö, en silti voinut mennä asiaa vannomaan ja vakuuttamaan. Rauhoittelin mummoa, ettemme nyt noin vain tule häneltä kissaa pois ottamaan. Enhän uskaltanut olla edes täysin varma siitä, että kissa olisi Pörrö.
 

Vaikka kissan kohtaaminen ei jättänyt minua rauhaan, annoin ajan kulua. En tahtonut vanhempaa ihmistä huolestuttaa sillä, että hän joutuisi pelkäämään kissansa menettämistä. Kävimme kylässä, mutta kissaa emme nähneet.

Yhteydenotto

Joulukuussa mummo soitti, että kissa on nyt kotosalla, voisimmeko tulla töittemme jälkeen katsomaan. Minua jännitti kovasti, kun pääsimme mummon luo. Mummo kertoi, että siellä se nukkuu sängyn päällä makuuhuoneessa, mennään katsomaan. Kun makuuhuoneen ovi aukesi, purskahdin itkuun. Ei enää epäilystäkään! En pystynyt edes liikahtamaan, tuijotin vain kyynelten valuessa. Mieheni lähestyi kissaa rauhallisesti, mummon varoitellessa, että kissa ampaisee kohta karkuun, niin arka se on. Mutta kissa pysyi paikoillaan, vaikka mieheni meni viereen istumaan, sai silittääkin. Pikkuhiljaa menin minäkin lähemmäs, kohta jo makasin kissan kanssa sängyllä, itkin ja itkin kasvot kissan turkkiin upotettuna. Enää ei mummokaan epäillyt yhtään.

Pörrö kotiin!

Pohdimme asiaa kovasti miten tästä eteenpäin. Totta kai halusin rakkaan kissani takaisin kotiin, mutta halusinko tehdä sellaisen tempun mummolle? En halunnut. Kissa oli tottunut elämään mummon luona ja molemmat olivat kiintyneet toisiinsa ja tiesin, että kissasta pidetään hyvää huolta. Päätimme siis, että Pörrö sai jäädä mummon luo, pääsisimme me vaikka päivittäin kylään, jos siltä tuntuu.

Olimme elelleet muutaman päivän vuotta 2012, kun eräänä aamuna mieheni mummo soitti ja kysyi pääsisinkö ennen töihin menoa laittamaan hänen kissanpennulleen korvatippoja.

"Mille ihmeen kissanpennulle?" hämmästelin.
Mummo kertoi, että oli uuden vuoden aattona huudellut Pörröä ulkoa sisälle, rakettien paukkeesta turvaan. Kun Pörrö sitten oli tullut näkösälle oli sillä ollut mukanaan pieni kissanpentu. Pennun omistajaa ei ollut löytynyt.

Tiesimme, että lähistöllä asusteli ihmisiä, jotka eivät vaivautuneet kissojaan leikkauttamaan. Pentuja syntyi ja luultavasti monet jäivät oman onnensa nojaan. Olisiko kissanpentu ollut juuri sellaisen ihmisen? Siinä mummon kanssa jutellessamme aloin aavistella, että mummo olisi ehkä Pörröstä luopumassa. Pörrö oli kuulemma alkanut pikkuiselle sähisemään, eikä sietänyt sen pentumaista riehumista.

Niinpä vuoden 2012, loppiaispäivänä Pörrö muutti takaisin oman perheensä pariin. Voi sitä riemua, kun Pörrö näki jälleen rakkaan veljensä Maukun ja emonsa Helmin. Itku tuli ilosta taas itselläkin. Uusin perheemme jäsen, löytökissamme Höpinä oli Pörrölle uusi tuttavuus.

Edelleen saatan jäädä tuijottamaan karkulaistamme ja ihmetellä, siinä se on!!! Ja sydän on pakahtumaisillaan rakkaudesta <3

Älkää luovuttako kadonneen etsinnöissä, vaikka toivottomalta välillä tuntuisikin! 

Terveisin Pörrön äiskä
sekä iskä, Pörrö, Helmi, Mauku ja Höpinä