Ransu karkasi hoitolasta kun perhe lomaili ulkomailla

Ennen perheemme viikon lomamatkaa Kyprokselle, veimme vuoden ikäisen coton de tuléar -uroskoiramme Ransun netistä löytämäämme häkittömään koirahoitolaan saarelle, joka sijaitsee n. 75 km päässä kotikaupungistamme Turusta

Kolmantena matkapäivänämme saimme hoitolasta ensimmäisen tekstiviestin, jossa kerrottiin, että koiramme oli päässyt karkuun 17.6. Se oli ehtinyt olla hoitolassa vain yhden vuorokauden. Tekstiviestin mukaan koira oli ollut hoitolassa koko ajan paniikissa. Kuitenkaan ei hoitolasta oltu otettu yhteyttä kirjallisessa sopimuksessa ilmoittamaamme varahoitopaikkaan.

Soitin Kyprokselta ystävällemme, joka lähti vielä samana päivänä saareen kaverikoiran kanssa. Ystävä saikin havainnon etäällä juosseesta Ransusta. Seuraavina päivinä saimme koirahoitolasta viestejä näköhavainnoista mm. hoitolan pihalta. Ystävät kävivät toistamiseen etsimässä koiraamme kaverikoiran kanssa, mutta tuloksetta.

Koirahoitola lupasi laputtaa ympäristöä ja hankkia loukun. Ilmat Suomessa olivat kovin vaihtelevat ja juhannusliikenne saarella vilkkaimmillaan. Tyttäremme oli levollinen: "kyllä koira vielä kotiin saadaan, se vaan viettää kunnon juhannusjuhlia".
Olin matkalta puhelimitse yhteydessä myös Karkurit.fi -sivustoon, ja sain toivoa koiramme löytymiselle. Hotellin netistä katsoimme koiramme kuvaa karkurit-sivustolta. Yritin aikaistaa kotiinpaluutamme matkalta, mutta se olisi tullut kovin kalliiksi ja hankalaksi.

Lopulta kotimatkalle

Kun vihdoin maanantaina 22.6. pääsimme takaisin Suomeen, lähdimme välittömästi koirahoitolaan. Kun pyysin koiran talutushihnaa ja pantaa itselleni, kuulin niiden kadonneen koiran mukana.

Pettymys oli suuri, kun koko yön etsinnän jälkeen emme nähneet emmekä kuulleet koiraamme. Toiveikkaana olimme kuvitelleet, miten Ransu tunnistaa etenkin lastemme äänet ja juoksee pakopaikastaan luoksemme turvaan.

Saari oli todella suuri ja vaihtelevamaastoinen: vanhoja latoja piilopaikaksi, vilkas mökkiliikenne sekä saaren asukkaina supikoiria, kettuja ja käärmeitä. Masentuneina palasimme takaisin Turkuun kotiin ja töihin.

Viikon ajan reissasimme Turun ja saaren väliä iltaisin ja palasimme tyhjin käsin kotiin yöllä. Kerran saimme tyttäreni kanssa näköhavainnon koirastamme erään mökkiläisen ilmoitettua koirahoitolaan havainnosta. Lähestyimme ilmeisimmin liian innokkaina karkuria, sillä se lähti karkuun jo ennen kuin tunnisti meidät.

Grillasimme maksaa kertakäyttögrillillä, yritimme tehdä hajujälkiä ja latasimme loukkuja herkuilla. Viikon aikana olin yhteydessä kennelliittoon, eläinsuojeluyhdistykseen, metsästysseuraan lisäloukkujen saamiseksi, etsijäkoiriin ja eläinlääkäriin. Ystävät, työkaverit ja naapurit olivat kovin huolissaan ja saimme ison joukon ihmisiä tietoiseksi tapahtuneesta. Karkurit-sivustolle soitin monen monta kertaa.

Ransu löysi piilopaikan

Kävimme myös laputtamassa saarta uudelleen: iso A4-ilmoitus, värikäs kuva, lupaus palkkiosta ja omat yhteystietomme koirahoitolan sijaan tuotti tulosta; saimme puhelun todella ystävälliseltä perheeltä, jonka pihapiirissä koiramme oli liikkunut. Perheen omat koirat olivat kovin valppaita ja tähystivät poikkeuksellisen paljon lähimetsään. Saimme luvan viedä koirallemme petin ja ruokaa perheen pihalle. Koiramme olikin nukkunut jo seuraavana yönä omalla petillään, mutta paennut taas perheen koiria metsään.

Ransun oltua karkuteillä jo 11 päivää, jäin yöksi em. perheen piharakennukseen. Latasimme loukun koiran petin viereen. Yöllä kuulin rapinaa rakennuksen seinän takaa: Ransu nukkui loukun vieressä omalla peitollaan. Karkurit-sivuston neuvojen mukaan hivuttauduin ääneti ulos piharakennuksesta ja heittelin kuistin kaiteen yli koiralle kanapaloja matalana. Samalla hivuttauduin rakennuksen portaille. Loppujen lopuksi koira tuli ottamaan kädestäni kananpalaa ja sain sen napattua syliini. Koira nuoli kättäni ja heilutti häntäänsä: kyllä oli iloinen jälleennäkeminen.

Koirahoitola oli varoittanut meitä purevasta villikoirasta: metsästä luokseni tuli oma tuttu karvaturrikka. Onnellisina palasimme aamulla saaresta kotiimme ja veimme koiran päivystävälle eläinlääkärille. Koira oli 12 päivän karkureissun jälkeen luuta ja nahkaa, takapää tulehtunut, punkkeja noin parikymmentä, rinnassa ja tassuissa piikkejä ja nirhamia.

Koira kaljuksi

Eläinlääkärillä tapasimme empaattisen rouvan, joka lupautui vielä samana päivänä ajelemaan koiramme turkin pois. Helpompi oli hoitaa ihoa, kun takkuinen turkki saatiin leikattua. Kävimme vielä seuraavalla viikolla uudelleen lääkärillä, koska Ransu ontui toista jalkaansa. Jalka ei kuitenkaan aristanut enää lääkärikäynnillä.

Kotona Ransu vain söi ja nukkui. Antibiootittitabletit menivät halulla nälkäiseen vatsaan. Öisin koira havahtui monta kertaa jalkeille ja oli sen näköinen kuin tarvitsisi lähteä juoksemaan karkuun. Kotiväkeä Ransu seurasi herkeämättä.

Nyt tapahtuneesta on kulunut jo useampi kuukausi. Ransu on taas alkanut leikkiä. Ruokahalu on edelleen tosi kova. Vanhoihin kaverikoiriin ja tuttuihin ollaan suhtauduttu yhtä ystävällisesti kuin ennenkin ja kotitienoon paikat on merkkailtu jo moneen kertaan.

Tämä seikkailu oli kuin pahaa unta, mutta onneksi saimme sille onnellisen lopun. Meillä oli sikäli hyvä tuuri, että oli kesä ja hoitola sijaitsi saaressa. Kamalinta oli se, että koiran kadotessa olimme koko perhe kaukana emmekä päässeet heti poikaa etsimään. Syyllisyys koko matkalle lähdöstä ja ko. hoitolan valinnasta oli suuri. Tapahtuneen yhteydessä saimme tukea ystäviltä, sukulaisilta ja työkavereilta sekä tutustuimme todella empaattisiin ja avuliaisiin ihmisiin.

Kiitos vielä kaikille!
Ransun emäntä .